Uusi tyyppi ruokapöydässä

Iippu on alkanut nostaa hirmuisen metelin, kun muut syövät. Ilmeisesti yksin sitterissä ei ole kivaa, kun muut ovat ruokapöydässä. Eihän siinä auttanut sitten muu kuin ottaa vauva pöytään. Emppa suostui luopumaan omasta korkeasta tuolistaan ja varustelin sen taas vauvalle sopivaksi lisäämällä kaaren ja pehmusteen. Ikää Iipulla on nyt 5 kk, mutta lasketun ajan mukaan korjattu ikä on 3 kk, joten pitkiä aikoja häntä ei voi vielä pitää istumassa. Mutta äkkiäkös äiti lusikoi suuhunsa lautasellisen kanasoppaa, vaikka muutaman kuvankin ensin räpsäisisi.

Artza tosin ehti tarttumaan maitopurkkiin, kun räpelsin kameran kanssa. Päädyin ostamaan järjestelmäkameran, ja olen säätöjen kanssa vielä aika hukassa. Automaatilla en kuitenkaan kuvaa, ihan periaatteesta. Joten pahoittelut epäselvistä kuvista nyt ja vielä jonkin aikaa varmasti jatkossakin. Ihme kyllä Artzan kaatama maito osui ja pysyi mukissa, joten ei tappioita siltä osin. Artza on viime aikoina saanutkin ruokapöydän vahinkotilastot hurjiksi tipputtelemalla lautasia ja laseja. Meillä on keittiössä laattalattia, joten jokainen pudonnut lasi tarkoittaa sirpaleita. Siksi Artza saakin taas jonkinaikaa aterioida muoviastioista. Empan astiat sen sijaan pysyvät hyvin pöydällä ja hän syö posliiniastioilta. Montessori-oppien mukaan lasten tulisi käyttää ihan oikeita astioita, jotta he oppisivat käsittelemään niitä asiaankuuluvalla tavalla. Jos astia särkyy, kun se putoaa, lapsi oppii olemaan pudottamatta. Periaatteessa olen samaa mieltä, mutta käytännössä toimin kuitenkin toisin. Posliiniastiat saa käyttöön, kun on jonkinlaisia valmiuksia olla pudottamatta. Minua ei vaan huvita siivota siruja. Artzalle kokeillaan uudestaan posliiniastioita sitten taas, kun olen paremmin siivousorientoitunut.

Annoin Iipullekin pöydässä eteen vähän syötävää, mutta ei häntä vielä kiinnostanut. Pöydän ääreen pääsemisessä ja istumisessa oli tarpeeksi ihmeteltävää. Emppa ja Artza söivät sitten Iipunkin kurkut, joten hukkaan eivät menneet. Samalla metodilla ajattelin jatkaakin eli aina kun Iippu tulee pöytään, saa hän myös jotain syötävää tarjolle.

Keskosvauvan kehitystä seurataan korjatun iän mukaan, mutta syömissuositukset menevät ihan oikean iän mukaan. Puolen vuoden ikään asti mennään täysimetyksellä ja sitten aletaan pikkuhiljaa tarjota kiinteitä ruokia. Empalle aikoinaan syötin soseita ja lisäksi hän sormiruokaili. Artza taas oli täysin omatoiminen, mitään ei saanut syöttää. Mielenkiinnolla odotan, millaista ruokailua Iippu harjoittaa. Sormiruokaan hän ei ole vielä tarttunut, mutta eivät maistu soseetkaan. Pari kertaa on Iipulle tarjottu äidinmaidolla laimennettua perunaa, mutta menekki oli ehkä puolikas teelusikallinen. Tällä viikolla ajattelin tarjota Iipulle sekä sormiruokana että soseena bataattia. Katsotaan, maistuisiko se.

Emppa syöttää Iippua. Kuva on äitini ottama.

Ystävyyttä on auttaa ja antaa auttaa.

Kävimme viikolla kylässä poikien papan luona. Papalla on käsi paketissa, joten Empan kanssa juttelimme matkalla, että voisimme auttaa pappaa kotitöissä. Emppa vähän pettyi, kun pappa olikin saanut imuroitua itse. Mutta onneksi pölyjä löytyi pyyhittäväksi. Emppa paneutui hommaan sen vaatimalla vakavuudella ja Artsakin vähän pyyhki (Iipun pipolla). Polttopuitakin haimme.

Oli aika liikuttavaa, miten innokas Emppa oli auttamaan. Kovasti hän papalta kyseli, miten voisi auttaa ja pappa keksi hommia parhaansa mukaan. Vierailusta jäi varmasti molemmille hyvä mieli. Minulle ainakin.

Hyvää ystävänpäivää! Auttakaa ja ottakaa apua vastaan.

Pukeutumisen harjoittelu

Jokin aika sitten tajusin, että Artza osaa jo jonkun verran pukeutua itse ja päätin auttaa häntä yhä omatoimisemmaksi. Oman firman tuotteista löytyi tähän apu, nimittäin pukeutumiskehykset.

Pukeutumiskehykset eli dressing frames ovat perinteisiä Montessori-välineitä. Ne on suunniteltu nimenomaan tähän tarkoitukseen eli auttamaan lasta oppimaan omatoimiseksi. Minun ei tarvinnut muuta kuin näyttää pari kertaa, mitä on tarkoitus tehdä eli avasin ja suljin tarrat. Sen jälkeen Artza opetteli homman ihan itse. Vaikka Artza sai onnistumisen elämyksiä, harjoiteltavaa vielä jäi seuraavaankin kertaan. Suuri syy siihen, että ihastuin Montessori-välineisiin niin paljon, että päädyin perustamaan niitä maahantuovan yrityksen on se, että  niiden parissa lapsi toimii itsenäisesti. Aikuisen ei tarvitse kuin auttaa alkuun.

Tarrakehyksen halusin valikoimaamme harjoittamaan tarralenkkareiden pukemista. Voisihan lenkkareillakin harjoitella hommaa, mutta meillä kengät ovat yleensä aina niin kuraisia, ettei niitä voi olohuoneeseen tuoda. En myöskään halua laittaa kaksivuotiasta yksin eteiseen harjoittelemaan ja vielä vähemmän huvittaa kykkiä itse eteisessä vauva kainalossa. Toinen etu pukeutumiskehyksissä on se, että harjoiteltava kohde on niissä hyvin esillä. Kun kenkä on jalassa, on tarrojen edessä omat polvet, toppatakki yms. Pukeutumiskehyksen kanssa taitoa pääsee harjoittelemaan ihanneolosuhteissa ja kun homma on halussa, voidaan siirtyä tosielämän haastavampiin olosuhteisiin. Ei uimaankaan opetella merellä myrskyssä :)

Ei näitä olohuoneeseen.

PS. Vielä maanantaihin asti on aikaa tilata Minä Itse -paketteja pukin konttiin. Joululahjan voi hyvin myös vuokrata. Jos lelu kiinnostaa vielä parin kuukauden kuluttua, vuokraamista voi jatkaa tai tuotteen lunastaa omaksi. Jos kiinnostus on jo hiipunut, palautus kuuluu vuokrahintaan, eikä nurkkiin jää ylimääräistä tavaraa.

Ihan tavallista arkea ja pikakakkua

Iippu on jo 2,5 kk ja elämä rullaa ihan mallillaan. Toisaalta tuntuu, että juurihan tuo syntyi, mutta toisaalta taas siltä kuin pikkutyyppi olisi aina ollut meillä. Ilmeisesti isommatkin lapset kokevat Iipun osaksi perhettä. Alkuihastuksen jälkeen pikkuinen ei enää kiinnosta Artzaa ja Emppaa jatkuvasti, mutta edelleen välillä haluavat Iipun syliin ja antavat tutin tarvittaessa.

Mitään varsinaisia montessoriharjoituksia ei ole tullut tehtyä aikoihin. Yritän kyllä ottaa lapsia mahdollisimman paljon arkipuuhiin mukaan. Esimerkiksi pyykit saadaan kuivumaan yhteistyössä niin, että Artza ojentaa minulle ripustettavaa, Emppa ripustaa pikkupyykin (sukat ja alushousut) ja Iippu tarkkailee suoritusta sitteristään.

Vaatteista puheenollen: molemmilla isommilla lapsilla on omat tavoitteensa. Empan pitäisi oppia viemään likaiset vaatteensa pyykkikoriin. Emppa vaihtaa vaatteita aina, kun niihin tulee pienikin tahra tai pisara vettä. Likaiset vaatteet hän ottaa pois siinä missä likaantuminen tapahtui ja siihen ne tahtovat jäädä. Artzalla taas jatkuvat pukeutumisharjoitukset. Yritän malttaa antaa hänen tehdä itse ja auttaa vain, kun Artza pyytää ja silloinkin mahdollisimman vähän. Vaikeinta minulle on olla puuttumatta, kun molemmat jalat ovat menossa samaan punttiin.

Ihan tavalliseen arkeenkin tarvitsee joskus vähän herkuttelua. Leivoimme lasten kanssa tänään pikakakun. Aloittamisesta herkutteluun menee alle 20 min, joten toimii hyvin akuuttiin herkkunälkään.

Ensin sulatetaan mikrossa 125 g voita, johon sekoitetaan 1 dl sokeria (mieluiten fariinisokeria). Sitten vatkataan sekaan 3 munaa. Lopuksi lisätään 3 dl jauhoja, 4 tl kaakaojauhetta, 1 tl soodaa ja 1 tl leivinjauhetta sekä 1/2 dl maitoa. Mikrossa 600 watin teholla 6-7 min. Ainakin 5 min kannattaa odotella ja antaa kakun jäähtyä, niin se on helpompi kumota. Kakun leivon ja kypsennän samassa astiassa. Se on Tupperwaren MicroCook ja alkupeäinen ohje tuli kipon mukana. Olen vähän muokannut ohjetta, sillä siihen olisi tarvittu suklaata, eikä taloudestamme löydy syömätöntä suklaata kuin lasten joulukalentereista. Olen joskus tehnyt kakkuun kinuskikuorrutuksen, mutta tällä kertaa päälle tuli tomusokeria. Kakkua syötiin mansikkasoseen ja kermavaahdon kera.
 

Kaksivuotias kokkaa

Ruuanlaittoon menee paljon aikaa päivittäin. Joskus lapset leikkivät sillä aikaa, aika usein katsovat telkkaria ja toisiaan on parasta ottaa heidät mukaan tekemään.

Ajoittain on ihan hauskaa saada seuraa ja apulaisia ruokaa laittamaan, vaikka nopeammin homman hoitaisikin itse. Tarvittaessa pikkukäsille löytyy kyllä tekemistä. Aika monia ruoka-aineita pystyy pilkkomaan ruokaveitsellä ja Empalta onnistuu myös raastaminen. Artza taas on innokas sekoittamaan ja vispaamaan. Mielelläni en kuitenkaan 2-vuotiasta päästä hellan ääreen. 4-vuotias Emppa sen sijaan voi hyvin ruskistaa vaikka broilerisuikaleet tai hämmentää kastiketta. Molemmat ovat hyvä apu esimerkiksi pizzan täytteiden asettelussa (tosin syövät kuormasta) tai makaronilaatikon kasaamisessa.

Artza on melko määrätietoinen lapsukainen. Kun hän haluaa tehdä jotakin, hän yleensä yrittää niin kauan kunnes onnistuu. Eli kun Artza päättää, että "minä sekoitan" jotain hellalla olevaa, vaihtoehtoina on päästää lapsi hellan ääreen tai yrittää torjua jatkuvat hyökkäykset kauhan varteen (ja Artza on niin nopea, että kyllä hän varmaan onnistuisikin). Huomion kiinnittäminen toisaalle onnistuu nykyisin todella harvoin.

Niinpä Artza sitten viime viikollakin paistoi yhtenä päivänä jauhelihat ja hämmensi kastiketta. Minä vahdin silmä kovana vieressä. Kauhaan tai paistinpannuun en kuitenkaan saanut koskea. Parasta oli totella, sillä en halunnut lapsen saavan hepulia kuuman hellan ääressä. Jälkiruokaan, mansikkarahkaan, Artza vielä vispasi kermavaahdon. Ei palovammoja, eikä edes sotkua. Tällä kertaa. Mutta mieleen kyllä tuli, että raakaravinto voisi olla hyvä vaihtoehto seuraavat kolme vuotta :).

Suutarin lapsilla ei ole kenkiä

Ihan aluksi pahoittelut pitkästä blogihiljaisuudesta. Minulla on kyllä hyvä selitys ja hän on nimeltään Iippu (isolla iillä, ei siis mitään tankoon ripustettavaa), kolmas lapseni, joka syntyi reilu kuukausi sitten. Mutta siitä lisää sitten joku toinen kerta. Nyt otsikon aiheeseen.

Vaikka olenkin vain "harrastajasuutari" eli en kasvatusalan ammattilainen, voisi kuitenkin luulla, että Minä Itse-yrittäjänä vähintään antaisin lasteni tehdä paljon itse, ehkä jopa siihen kannustaisin. Vaan hupsistakeikkaa viime viikkoina olen kuitenkin törmännyt tilanteisiin, jossa Artza ei ole saanut tehdä niin paljon itse kuin olisi osannut tai halunnut.

Ensinnäkin päiväkodin vasu-keskustelussa Artza sai kehuja siitä, kuinka monien vaatteiden pukeminen sujuu jo hienosti. Tuli minulle ihan yllätyksenä, sillä kotona Artza on pukenut ja riisunut vain pipon. Kun vaan annoin Artzan tehdä itse, hän osasikin pukea ja riisua paidan ja housut. Tähän hommaan täytyy alkaa panostaa! Uloslähto niin, ettei tarvitsisi pukea kuin itsensä ja vauvan, olisi aika paljon houkuttelevampaa.

Toinen ylläri tuli esiin näin:
Artza: Minä tahtoo manrii.
Äiti: Selvä, äiti kuorii.
Artza: Ei ei ei ei. Minä itse.

Annoin mandariinin lapselle käteen ja hän kuori, paloitteli ja söi sen. Ihan itse, vaikka kukaan ei ole kannustanut tai neuvonut. Onneksi nyt sentään annoin mahdollisuuden.
 

Keittiöhommia

Kotityöt ovat kaatuneet päälle. Jotenkin pitäisi saada poikia värvättyä apuun. No, kiinnostavia töitä olisi esimerkiksi paistinpannulla paistaminen, mutta eihän se käy. Lopulta keksin tarpeeksi "vaarallisen" kaksivuotiaalle sopivan homman. Tiskikoneesta tulevat ruokailuvälineet ovat kuumia (mutta eivät liian kuumia) ja niiden käsittelyssä tarvitaan EHDOTTOMASTI uunikintaita. Olen saanut tähän hommaan apua jo useammankin kerran ja tästä on ihan oikeasti apua. Vinkkejä tästä aihepiiristä otetaan kiitollisena vastaan.

Vaarallisessa Superhommassa pitää tietysti olla pukeutunut asianmukaisesti :)

Sunnuntaitouhuja

Tänään oli ihan tavallinen sunnuntai. Mitään ihmeellistä ei tehty, mutta monenlaista kuitenkin.

Aamupäivällä päätimme yllättäen lähteä veneelle. Vähän omenoita ja ruislastuja evääksi, niin ei haitannut, vaikka lounas siirtyi vähän tavallista myöhäisemmäksi. Lounasta poikkesimme syömään tuttuun rantaravintolaan.

Paluumatkalla minä ja pojat nukahdimme veneeseen. Vene on kyllä ihan paras paikka päiväunille. Raitista ilmaa ja keinutusta. Mieheni herätti minut vähän ennen kuin saavuimme kotilaituriin. Samantien kun moottori sammui, molemmat lapsetkin heräsivät. Artza kuitenkin nukahti vielä uudestaan. Meillä kun ei ollut kiire minnekään, päätimme antaa pienimmän nukkua ja jäimme hengailemaan kotisatamaan.

Kotilaiturissa ei olekaan tullut koskaan vietettyä aikaa. Aina pitää mennä jonnekin toiseen paikkaan, kiinnittää vene laituriin ja hengailla sitten siellä. Toiset taas lähtevät omista kodeistaan viettämään aikaansa meidän kotisataamme. Oli kyllä mukavan leppoisaa. Mieheni nukahti vuorostaan, Emppa pesi venettä ja minä vain olin. Aika harvoin tulee oltua tekemättä mitään. Ihan mielenkiintoista vaihtelua.

Kotiin palattuamme touhuilimme pihalla. Lapset kävivät vähän pyöräilemässäkin. Artza tosin suuttui, kun piti kääntyä takaisin kotiin ja marssi naapurin autokatokseen, eikä meinannut tulla sieltä sitten millään. Ei, vaikka naapurintäti ihaili Artzan pyörää ja ihmetteli, että "ihanko totta osaat sillä ajaa?". Lopulta Emppa kyllästyi odottamaan pikkuveljeään ja lähti kotiin. Artzaa piti kantaa ensin muutama metri, mutta onneksi hän sitten halusikin pyöräillä kotiin. En varmaan olisi saanutkaan kannettua sekä lasta että pyörää kotiin saakka. Eli lyhyinä on syytä pitää pyöräreissut jatkossakin. Kotikatu saa riittää ainakin Artzalle.

Kohta 4-vuotiaalla Empalla on polkupyörä apupyörillä ja melkein 2-vuotias Artza potkupyöräilee.

Päivällisen jälkeen mies ja lapset ajoivat vielä nurmikon. Artzalle ei tosin riittänyt leikkuria, mutta hyvin toimii kottikärrytkin.  Minäkin olisin halunnut nurmikonleikkuuseen (vähän hyötyliikuntaa), mutta se ei käynyt Artzalle. Heti, kun tartuin ruohonleikkuriin, Artza tarttui siihen myös ja roikkui sitkeästi mukana. Maanitteluista huolimatta hän ei irrottanut ennenkuin minä irrotin. Kun isi tarttui taas ruohonleikkuriin, Artza tarttui kotikärryihinsä ja seurasi sopivan välimatkan päässä perässä. Minun ei auttanut muu kuin alkaa repiä rikkaruohoja. Ei kai sitä nyt kahta kertaa saman päivän aikana voi olla tekemättä mitään. :)

Lelukaaos hallintaan

Muutama viikko sitten päätin, että jotain on tehtävä. Lasten lelut olivat jälleen pitkin olohuoneen lattiaa ja taas tuli tappelu, kun niitä piti kerätä. Meillä sai leikkiä päivän mittaan miten halusi. Sopimuksena oli, että illalla sitten kerätään aina lelut yhdessä. No ei toiminut. Leluja oli koko ajan jäähyllä, kun niitä ei ollut kerätty. Olohuoneessa oleva lelukori pursui silti yli.

Seuraavana päivänä tuli muutos. Kaikki rikkinäiset lelut menivät roskiin. Vauvalelut siirtyivät varastoon. Jäljelle jääneille katsottiin yhdessä omat laatikot lasten huoneesta. Olohuoneessa ollut kori meni varastoon, eikä olohuoneeseen jäänyt kuin neljä Minä Itse lelua. Lastenhuoneen lelulaatikoille piirsimme Empan kanssa kuvat, jotta on helpompi tietää, mitä missäkin laatikossa on.

Näitä on edelleen älyttömän paljon, mutta ovat sentään hallinnassa.

Sen lisäksi, että leluille haettiin omat paikat, sovimme, että leikkeihin saa vain kaksia leluja kerrallaan. Jos on vaikka leikkinyt junaradalla ja paloautoilla, pitää jommat kummat viedä paikalleen ennenkuin voi ottaa leikkeihin Legot. Illalla kerätään kaikki lelut pois.

Ihme kyllä systeemi toimii. Leluja ei ole enää niin paljon lojumassa lattialla päivisin eikä iltaisin tarvitse tapella keräämisestä. Eikä tästä tullut lipsumisia edes lasten sairastaessa. Pakko se on kai sitten uskoa, että meidänkin lapsilla on luontainen taipumus järjestelmällisyyteen, kunhan aikuinen vain ensin antaa ohjeet. Olohuone on inhimillisessä kunnossa, mutta kun katson ikkunasta ulos, tulee mieleen, että ulkoleluille pitää myös keksiä paikat ja säännöt.

Sämpylöitä ja maitoa

Leipä loppui, eivätkä kaupat ole tänään auki. Leivoimme Empan kanssa sämpylöitä.

Sämpylöitä olemme leiponeet monta kertaa ennenkin. Leipominen on kivaa puuhaa ja sämpylöihin on helppo "hukata" päivämäärän ohittanutta maitoa, puuron tai vaikka porkkanaraasteen jämät. Käytän sämpylöihin n. puoli litraa nestettä ja pussillisen kuivahiivaa. Muut ainekset ja jauhot tulevat sen mukaan, mitä kaapista löytyy. Nyt ei ollut jämiä ja sämpylöihin löytyi vain vehnäjauhoja ja kaurahiutaleita. Artzakin on innokas leipuri, mutta tällä kertaa hän ei päässyt mukaan, sillä oli päiväunilla.

Kun sämpylät olivat valmiita, Emppa kaatoi maitoa lasiin (juuri opittu taito). Sämpylän päälle vielä voita ja juustoa ja välipala oli valmis. Kyllä maistui.

Paremmin menee, kun touhua riittää

Meillä oli eilen kivaa. Aamupäivällä haravoimme nurmikkoa. Emppa haravoi ahkerasti ja kuljetti ruohoa pois nurmikolta. Artza touhuili omiaan siinä sivussa ja kokeili hänkin haravoimista.

Jostain kumman syystä molemmat tulivat sisälle ilman huutoa ja Emppa jopa auttoi Artzaa ulkovaatteiden riisumisessa ja käsien pesussa. Seuraavaksi Emppa halusi pyyhkiä pöydän ja kattaa sillä välin kun minä laitoin ruokaa.

Kun Artza oli päiväunilla, pelailimme Empan kanssa lautapelejä. Olen aina pitänyt lautapeleistä ja on hienoa, kun minulla on nyt innokasta peliseuraa.

Iltapäivällä lasteni isä tuli kotiin maataloushommista ja menimme kaikki yhdessä ulos pesemään autoja. Minä ja Artza lähinnä heiluimme pihalla ja katselimme, kun Emppa ja isi pesivät. Hyvin näytti yhteistyö kaksikolta sujuvan.

Tuntui aivan ihmeelliseltä, kun lapset eivät riehuneet, tapelleet tai huutaneet. Jopa tältäkin pihakeikalta he tulivat kiltisti sisään. Luulen, että harmonia johtui siitä, että touhuja oli kerrankin riittävästi.

Illalla tosin palattiin taas normaalimpaan käytösmalliin ja lelujen keräämisestä tuli riita. Siellä ne nyt ovat kaapin päällä jäähyllä tämän päivän.

Kukkien hoitoa

On se aika vuodesta, kun reippaimmat vaihtavat mullat huonekasveihin. Minä en tänäkään vuonna kuulu tähän joukkoon. Sen verran pölyä kahvipensaaseen oli kuitenkin kertynyt, että se vietiin pesulle kylpyhuoneeseen. Molemmille pojille suihkepullot ja ei kun tosi toimiin. Eihän siitä kerralla puhdasta tullut, vaan pojat kävivät pesemässä pensasta useampaankin kertaan. Ja vasta toisella kerralla huomasivat, että voivat suihkia pulloilla myös toisiaan. Aika kauan viihtyivät tässä puuhassa, vielä on jukkapalmu pesemättä.

Vastajauhettua kahvia

Kyläilimme minun mummullani eli lasten isomummullani. Mummulta löytyi kahvimylly, jota Emppa sai käyttää.

 

Kahvipavut myllyyn ja sitten veivataan

Porot löytyvät laatikosta.

Kahvi suodattimeen.

Tämän kyläilyn jälkeen Emppa on bongannut kahvipapujen kuvia useammassakin mainoksessa televisiossa ja kadulla. Eli hyvin hän tunnistaa kahvipavun. Tästä sen taas huomaa, miten itse tekeminen on parasta oppia. Nyt ei tosin ollut tarkoituksenakaan opettaa mitään, vaan saada Emppa viihtymään jonkin muun kuin riehumisen parissa. Hyvin toimi. Pitäisiköhän siirtyä kotonakin vastajauhettuun kahviin?

Jet lag korjaantuu lumitöillä

Palasimme Thaimaasta kotiin eilen. Viiden tunnin aikaero aiheutti sen, että Artza heräsi kolmelta viime yönä. Kantorepun ja "maamman" maagisella vuoroyhdistelmällä sain Artzan unia jatkettua melkein puoli kuuteen, mutta sitten heräsi jo Emppakin.

Olen todennut, että jet lag korjaantuu parhaiten oleilemalla mahdollisimman paljon luonnonvalossa. Näin talvella aihetta ei ole liian kanssa, joten heti kun aurinko nousi, suunnistimme lasten kanssa ulos.

Matkamme aikana oli tullut juuri sen verran lunta, että lumitöitä päästiin tekemään. Ei lumikolaan tosin paljoakaan lunta mahtunut, kun siellä oli jo kaksi apulaista. Emppa onneksi innostui hetkeksi auttamaan lumilapion kanssa, mutta ei lumitöistä siltikään tullut oikeastaan muuta kuin iloinen mieli ja punaiset posket. No, kohta se kumminkin sulaa. :)

Ulkoilun avulla sain Artzan pysymään hereillä normaaliin päiväuniaikaan asti, joten ehkä tästä aikaerosta hänen osaltaan selvitään tällä. Emppa ei nukahtanut unisadun ja lepohetken aikana, joten tiedossa on pitkä ilta väsyneen ja kärttyisen kolmevuotiaan kanssa. Nukkumaan kun ei auttaisi mennä liian aikaisin, jottei taas tulisi aamuyöherätystä. Täytyykin miettiä jo valmiiksi kivaa puuhaa iltaa varten. Lumitöitä uudestaan?

Kolmevuotias kokkaa

Piti tehdä lauantaina lounaaksi hirvipihvejä ja uunikasviksia, mutta aamupäivä hurahti taas liian nopeasti. Ennen kuin olin edes ehtinyt aloittaa ruuanlaittoa, lapset olivat jo niin nälkäisiä ja kiukkuisia, että ruokaa oli saatava mahdollisimman nopeasti.

Aamupäivällä yritin siivota. Pyrin hoitamaan siivoamiset lasten ollessa paikalla kahdesta syystä. Ensinnäkin Artzan päiväuniaika on omaa aikaani (tai nykyisin Minä Itse -aikaa), jota en välitä käyttää siivoamiseen. Toiseksi tahdon, että lapset jo pienestä pitäen näkevät, että koti ei siistiydy itsestään. Kun lapset näkevät siivoamista, he myös oppivat sitä. Emppa ja Artza ainakin harjoittelevat ajoittain imurin, pölyhuiskan, rätin ja mopin käyttöä. Yleensä nämä välineet kiinnostavat silloin, kun minä yritän niitä käyttää. Siivoaminen meillä näyttääkin vähän kiertoharjoittelulta. Siivousvälineitä on esillä pitkin kämppää ja kokoajan vaihdellaan. Kun jompikumpi lapsista vie käsistäni imurin, otan toisen tai alan pyyhkiä pölyjä. Ei kauhean tehokasta, mutta menee se näinkin.

Niin se lauantain lounas. Emppa teki meille ruokaa ihan itse. Hän on kerran aikaisemmin tehnyt kanssani nakkimunakasta, joten homma oli jo hallussa. Munakas paistettiin Tupperwaren tähän hommaan kehittämässä kipossa. Yleensä en laita muoviastioita mikroon, mutta ajattelen, että jos astia on tarkoitettu munakkaan tekemiseen mikrossa, niin kai sillä sitten voi tehdä munakasta mikrossa.

Emppa pilkkoi nakit ja Artza kiipesi pöydälle.

Emppa rikkoi munat, lisäsi tilkan maitoa ja vähän suolaa. Artza kiipesi pöydälle.

Emppa kattoi pöydän, äiti pilkkoi kurkkua ja tomaattia. Artza kiipesi pöydälle.

Lisäksi raejuustoa ja ei kun syömään.

Ruoka maistui hyvin kaikille. Artzakin malttoi istua paikallaan niin kauan, että sai syötyä lautasensa tyhjäksi. Jälkiruokana söimme minun ja Empan edellisenä päivänä tekemää mansikka-rahka-kerma-suklaa-kakkua. Empan isi vähän ihmetteli, että mitkäs juhlat meillä on, kun kakkuja leivotaan. Emppa sitten valisti isäänsä, että kyseessä ei ole mikään juhlakakku, koska siihen ei laiteta kynttilöitä. On ihan tavallinen kakku.

Lauantain päivällisen (hirveä ja kasviksia) teinkin sitten itse. Lapset eivät syöneet sitä ruokaa juuri lainkaan. Taidan siirtää ruuanlaittovastuun Empalle.

Meillä leivottiin

 

 

Olin viikonloppuna aika paljon pois kotoa, hirvijahdissa ja Minä Itse -tuotteita esittelemässä. Kun tulin eilen kotiin, koti oli sekaisin ja pyykkiä pestä (mieshän ei tällaisia voi tehdä lastenhoidon ohella). Lapset kiukuttelivat siihen malliin, että oli priorisoitava. Otin molemmat lapset syliin ja kysyin Empalta, mitäs kivaa tehtäisiin. Emppa halusi leipoa keksejä.

Tuumasta toimeen. Minä lastasin kulhoon voita, sokeria, kananmunan ja vehnäjauhoja. Emppa ja Artza sekoittivat. Sitten istuttiin pöydän ääreen leipomaan. Ripottelin jauhoja pöydälle ja lapset levittivät ne (lattialle). Sitten molemmat saivat nökäreen taikinaa. Artzakin jaksoi sitä hetken ihmetellä, tökkiä ja maistella paikallaan istuen. Emppa leipoi useammankin nökäreen, mutta minä sain hoitaa suurimman osan.

Yhdessä tekeminen helpotti sen verran, että sain tehdä ruuan ilman suurempia huutoja. Jälkiruokakeksit meillä olikin valmiina. Ruuan jälkeen menin vielä lasten kanssa ulos ja niin päivä saatiin pelastettua. Mutta siivous taas jäi.

Ihan kaikkia ei vielä tänä aamuna oltu syöty

 

Äiti hirvijahdissa

Emppa: Älä lue unisatua, kerro ihan suulla sellainen... sellainen... tarina!

Äiti: No, mistä haluaisit kuulla?

Emppa: Hirvijahdista!

Äiti: Hyvä on. Eräänä lauantaina, kun te vielä nukuitte, äiti pakkasi eväät ja lähti ajamaan metsästysmajalle. Metsästysmajalla oli jo pappa ja monta muutakin jahtiin osallistujaa. Ensin pidettiin nimenhuuto, jotta tiedettiin, ketkä ovat paikalla. Sitten jahtiin osallistujat jaettiin ajomiehiin ja ampujiin eli passimiehiin. Äiti meni ajomiehiin ja pappa ampujiin. Jahtipäällikkö antoi ohjeet, kaikki nousivat autoihin ja lähdettiin jahtiin. Kahden ajon jälkeen metsästäjät palasivat majalle syömään eväitään.

Lounastauon jälkeen lähdettiin taas metsälle. Ajomiehet jätettiin metsästysalueen toiseen reunaan ja passimiehet ajoivat toiseen päähän. Ajopäällikkö antoi kompassisuunnan ja ajoketju levittäytyi pitkäksi-pitkäksi riviksi eli ajoketjuksi. Samaan aikaan ampujat muodostivat passiketjun. Kun kaikki olivat paikoillaan, kuului ajo lähtee ja ajomiehet alkoivat kävellä kohti ampujia. Äitikin meni ajoketjun mukana huudellen o-hoi ja kuunnellen toisten ajomiesten ääniä. Joillakulla oli torvi, josta kuului komea trööt ja jollakulla toisella kalistin, joka piti klik-klak -ääntä. Välillä äiti tarkisti suunnan kompassista ja piti hyvää huolta siitä, että kulki suoraan ja yhtämatkaa muiden ajomiesten kanssa. Kovaa meteliä pidettiin, jotta hirvet lähtisivät liikkeelle.

Nyt menee vinoon.

Yhtäkkiä kuului kova PAM! Laukaus, äiti ajatteli. Onkohan nyt ammuttu hirvi? Äiti kuitenkin jatkoi kävelyä ja metelöintiä, kuten muutkin ajomiehet. Ajo pitää aina tehdä loppuun saakka eli ajoketjun on käveltävä passiketjuun saakka. Aika pian äiti näki papan, joka näytti ampumaansa hirveä. Pappa pisti hirven eli laski sen veret. Muitakin metsästäjiä tuli paikalle ja kaikki onnittelivat pappaa.

Kohta metsästä alkoi kuuluua brum-brum ja rytinää ja ryskettä. Yksi metsästäjistä tuli sieltä traktorillaan. Metsästäjät nostivat hirven traktorin takakauhaan ja niin hirvi vietiin lahtivajaan. Pappa, äiti ja muutama muukin metsästäjä jäivät lahtivajalle nylkemään ja suolestamaan hirven muiden vielä jatkaessa jahtia. Muutamaa päivää myöhemmin lahtivajaan tuli jakoporukkaa paloittelemaan lihat ja jakamaan ne metsästäjille. Kun äiti sai lihat, äiti poisti niistä kalvot, pilkkoi ja jauhoi niistä osan ja laittoi pakkaseen. Lihasta äiti teki sitten monta kertaa hyvää ruokaa.

PS. Tämä tarina on tosi. Kyseisestä jahdista on muutama vuosi aikaa, mutta samat kuviot toistuvat jahdista ja vuodesta toiseen.

Luin joskus jostakin, että Maria Montessori ei suositellut satujen lukemista pienille lapsille, sillä he eivät osaa erottaa satua tosielämästä. Meillä kyllä luetaan satuja, mutta nämä tositarinat ovat suositumpia. Hirvijahdin lisäksi aiheena on ollut isi ja pappa rankametsässä, maanviljelys ja päivän puuhat. Olemme kokeilleet sellaistakin, että ensin minä kerron jostakin päivän tapahtumasta ja sitten on Empan vuoro.

Itsellenikin on helpompaa, kun voin samalla imettää Artzaa sylissäni ja kertoa tarinaa. Jos käteni pitelevät kirjaa, Artza on iltakierroksilla pitelemätön. :)

Lopuksi vielä kiitos appiukolleni siitä, että otit minut mukaan hienoon harrastukseen.

Unimasaa odotellessa

Uimasa-projektin tulokset ovat ajoittain olleet vaarassa, mutta olen niitä naisia, jotka on sitä mieltä, että saavutetuista eduista ei tingitä.

Artzaa ei enää nukuteta yöunilla rattaissa, vaikka ajoittain kyllä mieli tekisi. Nukkumaanmenoajan lähestyessä pikkuinen vetää päälle sellaiset kierrokset, että pesukoneen linkouskin jää kakkoseksi. Iltamaidon ajaksi vauhti vähän hiljenee, mutta sen jälkeen pyöriminen jatkuu sängyssä. Artza pyörii ja nousee pystyyn vielä kun silmät ovat jo painuneet kiinni ja lopulta sammuu kesken liikkeen. Vanhemman tehtävänä on pötkötellä vieressä, olla hermostumatta ja palauttaa tarvittaessa makuuasentoon. Ei kuulosta yhtään vaikealta, mutta on. Vuoropelillä aikuiset pysyvät järjissään. Iltamaidon jälkeen minä jään Artzan pyörimistä ihmettelemään ja jos Artza ei ala hyytyä ja kun pinnani alkaa kiristyä, ilmoitan "vaihto!". Sitten on mieheni vuoro, kunnes unimasa saapuu tai tehdään uusi vaihto. Vaihtoja ei välttämättä tarvita yhtään, sekin jo helpottaa, kun tietää, että voi häipyä, jos ei jaksa. Pahinta onkin niinä iltoina, kun olen ainoa aikuinen paikalla. Vaikka miten ketuttaisi, jatkettava on.

Emppa menee iltaunille yleensä ilman kiukutteluja, mutta vaatii, että aikuisen on oltava samassa huoneessa siihen asti, kunnes Emppa nukahtaa. Onneksi on iPad! Luen kirjoja, katson telkkariohjelmia, selaan nettiä tai kirjoitan  blogiin (kuten nyt), joten aika kuluu ihan hyvin unimasaa odotellessa.

Kuten muutama päivä sitten kerroinkin, Artzalla oli korvatulehdus, mikä aiheutti itkuisia yöheräilyjä. Niistäkin selvittiin vuorosysteemillä. Aamuviiteen saakka lasteni isä meni tarvittaessa rauhoittelemaan ja siitä eteenpäin oli minun ja maidon vuoro. Jäin sitten loppuyöksi Artzan viereen nukkumaan. Nyt, kun korvatulehdus on voitettu, Artza herää yleensä ensimmäisen kerran huutelemaan heti viiden jälkeen. Täytyy varmaan rukata vuoroja. :) No, kunhan flunssa on ohi (ja vanhemmat vähän taas elpyneet yöheräilyistä), siirretään maitobaarin aukeamisaikaa myöhemmäksi.

Empalla on ilmeisesti flunssan takia tullut muutamana yönä jokin ihme itkukohtaus. En ole ihan varma, onko lapsi edes hereillä, koska kontaktia ei saa. Emppa vain huutaa ja itkee. En ole oikein osannut tehdä muuta kuin ottaa syliin ja toistella "ei mitään hätää, äiti on tässä, kaikki on ihan hyvin". Jossain vaiheessa huuto sitten laantuu ja lapsen voi nostaa takaisin omaan sänkyyn. Näitä kohtauksia on tullut aikaisemminkin, kun Emppa on ollut kipeä tai hirmuisen väsynyt.

Muutoin Emppa on viihtynyt oikein hyvin parvisängyssään, eikä haikaile vanhempien viereen. Joskus yöllä hän saattaa herätessään tassutella meidän aikuisten makuuhuoneeseen, ottaa minua kädestä ja pyytää, että menen Artzan viereen nukkumaan, koska "me tarvitaan joku aikuinen". Olen suosiolla mennyt ja jos olen ollut vielä hereillä, kun Emppa on uudestaan nukahtanut, olen livahtanut takaisin omaan sänkyyni.

Mutta nyt ovat molemmat lapset unessa. Taidanpa mennä ottamaan lasillisen punaviiniä. Tai kaksi. Nyt kun en enää imetä öisin, voi senkin tehdä hyvällä omallatunnolla.

Nukkumatti, nukkumatti lasten,
illoin kulkee, heittää unihiekkaa...

Flunssakausi avattu

Voihan räkä! Molemmilla lapsilla nenä vuotaa ja räkää on kaikkialla.

Artzaa ei valuva räkä haittaa. Joskus hän saattaa pyyhkäistä nenänalusensa vaatteisiini, mutta yleensä antaa vain rään valua. Sohvalle kiivetessä räkä jää sohvakankaaseen. Mikäli yritän lähestyä nenäliina kädessä, lapsi juoksee karkuun tai nappaa nenäliinan ja juoksee karkuun se kädessään. Myöhemmin Artza repii nenäliinan ja syö siitä ainakin osan. Niistäjää (NoseFrida) olen yrittänyt käyttää, mutta heikoin tuloksin. Ei pysy niistettävä edes kiinni pidettynä niin paljoa paikallaan, että homma onnistuisi. Nuhaisen lapsen imettäminen vaatisi kyllä korvatulpat, niin järkyttävältä se kuulostaa, kun lapsi yrittää hengittää nenän kautta.

Emppa taas niiskuttaa ja pyyhkii räät poskelle. Niistää hän ei jostain syystä osaa, vaikka olemme harjoitelleet pingispallon puhaltamista nenällä. Terveenä onnistuu hienosti, mutta nuhaisena vaan ei. Kun yritetään niistää, Emppa aina vetää räkää sisäänpäin. Hän tajuaa itsekin, että menee väärään suuntaan, mutta ei auta. Niistäjällä Empan röörit saa avata, mikäli tilanne on oikein paha.

Kyllähän maailmaan räkää mahtuu. Räät saa poskelta ja käsistä pois suihkussa, vaatteet puhdistuvat pesukoneessa ja sohva höyrypesurilla. Mutta meillä flunssa jää todella harvoin pelkkään flunssaan. Flunssasta seuraa molemmille korvatulehduksia (juuri haettiin taas Artzalle lääkekuuri), Empalle keuhkoputken tulehduksia ja Artzalle sekä kurkunpään- että keuhkoputken tulehduksia. Odotettavissa siis meidän perheessä tälläkin kaudella unettomia öitä ja reissuja ensiapuun. Minulla kyllä alkaa jo olla sekä infektioastman että laryngiitin kotihoito hyvin hanskassa ja tunnistan, milloin ei hoito kotona enää riitä, vaan pitää mennä ensiapuun. Onneksi se ensiapukin on vain muutaman kilometrin päässä.

Syyshommia

Käytiin rautakaupassa ja heräteostoksena ostin pojille omat harjat. Osoittautuivat hyväksi ostokseksi, kun näiden parissa aika kuluu autokatoksesta lehtiä harjatessa. Pientä riitaa tulee vain siitä, kun Eero yrittää kasata lehtiä ja Timo levittää niitä. Taidan ottaa harjat talveksi sisäharjoiksi, jos pojat ovat vielä yhtä innokkaita lakaisemaan. Keittiössä ja takkahuoneessa on aina jotain lakaistavaa.