Uimaharjoituksia

Päätin tänään avata sisäuintikauden. Pakkasin kasapäin tavaraa mukaan ja lapset autoon suuntana lähin kylpylä.

Kun uimaan lähtee vain yksi aikuinen ja 3 uimataidotonta alle kouluikäistä (5 v., 3 v ja 11 kk), pitää hommaa vähän suunnitella ja varusteiden on oltava kunnossa. Isommilla lapsilla on Easy Swim Pro uimaliivit, joita ovat käyttäneet jo vuoden verran. Pienimmällä taas on neopreenipuku.

Uimaliivien avulla isommat pystyvät vähän sekä uimaan että sukeltamaan. Liivin kellukkeita pystyy vähentämään taitojen karttuessa. Hyvää näissä on myös se, että lapset osaavat vaikka itse riisua ne, joten samalla reissulla voi helposti opetella uimista sekä uimaliivin kanssa että ilman.

Iipulle hommasin neopreenipuvun jotta hän tarkenisi olla uimassa yhtä kauan kuin isoveljensä. Vaikka kylpylässä onkin lämmintä vettä, jäähtyy pikkuinen siellä kuitenkin nopeammin kuin isommat ja liikkuvammat lapset. Puvun alle laitoin vauvoille tarkoitetun uikkarin/uimavaipan. Emppa ja Artza eivät ole sellaista käyttäneet vauvauintiaikoinaan, vaan silloin suosittuun lahkeellisia kokouikkareita. Kukaan lapsistani ei ole uima-altaaseen kakannut, joten sikäli uima-asulla ei taida olla väliä. Uimavaippa on kuitenkin helpompi pukua kuin uimapuku, joten siihen nyt päädyin.

Mitä me siellä kylpylässä sitten teimme? No Emppa ja Artza laskivat vesiliukumäestä ja hyppivät veteen. Minä pidin totutin samalla Iippua veteen ja varmistin, että isommat lapset tulevat joka molskahduksen jälkeen pintaan ja pääsevät altaan reunalle. Vaikka uimaliivi kelluttaa, kyllä sillä siltikin hukkua voi, joten tarkkana on oltava.

Matalammassa vedessä (75cm) Emppa ja Artza saivat riisua uimaliivit. He harjoittelivat sukeltamista ja uimista mukaan ottamieni lelujen avulla. "Meriheinät" uppoavat pohjaan, mutta härpäkkeet jäävät kellumaan. Keilat taas pysyvät pinnalla, paitsi jos niihin laittaa sisälle vettä, jolloin ne uppoavat hitaasti. Lapset heittelivät leluja veteen ja menivät itse perässä. Isompia vahtiessa ja kannustaessa uitin Iippua. Hyvin näytti vedessä uimaliikkeet löytyvän ensikertalaisellakin. Muutaman kerran alustin Iipulle sukellusharjoituksia kaatamalla ämpärillä vettä päähän. Lasten leikkiämpäreitä löytyi kylpylästä, joten sitä ei onneksi tarvinnut tuoda itse. Sukellusrefleksi näytti olevan Iipulla tallessa, vaikka ikää on jo kohta vuosi. Lasketun ajan mukaan tosin mittarissa on vasta 9 kk.

Seuraavalla kerralla sovimme, että 5-vuotias Emppa harjoittelee lisää ilman liiviä uimista, Artza silmät auki sukeltamista ja Iippu saa sukeltaa ensimmäistä kertaa.

Itse syömisen iloa

Iippu on tähän saakka ollut syötettävä, mutta nyt suun aukomisen lisäksi häntä on alkanut kiinnostaa muutenkin osallistuminen. Kurkun palaa hän on mielellään järsinyt yhdellä hampaanalullaan, mutta tänään oli tarjolla äidin syöttämän lohi-perunasoseen jälkiruuaksi mangoa ja ihan itse syötynä. Oli niin kivaa ja hyvää, että Iippu nauroi ääneen jälkiruokaa syödessään. Vauvan nauru on kyllä ihanaa kuultavaa!

Iippu on nyt kahdeksan kuukautta vanha ja imetän edelleen. Muutaman kerran Iipulle on tarjottu minun poissaollessani korviketta tuttipullosta, mutta ei oikein kuulemma kelpaa. Vettä hän juo ruokailujen yhteydessä nokkamukista, joten eiköhän nesteen saanti hoidu niinkin senaikaa, kun minä olen muualla. Mielestäni IKEAn nokkamuki on ihan paras. Siinä ei ole mitään tippalukkoja hommaa hankaloittamassa, mutta sen verran pienet reiät, ettei ihan joka läikähdyksestä tule tulvaa. Hienosti, siitäkin saa vettä roiskittua, kun sitä oikein kovaa hakkaa pöytään.

Vauvalle sosetta ja äidille raakakakkua

Nuorimmaisemme Iippu sai 6 kk mittariin, joten virallisten ohjeiden mukaan hänelle pitäisi alkaa tarjota jotakin muutakin ravintoa kuin äidinmaitoa. Tai keskosille kuulemma yleensä suositellaan kiinteiden ruokien aloittamista jo 4 kk iässä, mutta Iipun kohdalla en nähnyt siihen mitään tarvetta ja neuvolan terveydenhoitajakin oli samaa mieltä kanssani. Sormiruokaa (kurkkua, porkkanaa, bataattia, perunaa, omenaa tai banaania) on ollut tarjolla aina kun Iippu on istunut pöydän ääressä, mutta hän ei vielä saa vietyä ruokia itse suuhun. Kun syötin haarukalla muussattua ja äidinmaidolla jatkettua perunaa tai bataattia, mitään ei oikein mennyt suusta eteenpäin. Jos ruoka eteni suussa kurkkuun saakka, pikkuinen kakisteli ja köhi vedet silmissä niin surkean näköisenä, etten hennonut jatkaa. Empan tai Artzan kanssa tällaisia haasteita ei muistaakseni ole ollut. Empalle maistui niin sormiruoka kuin haarukalla vähän muussatutkin ruoat ja Artza taas aina sormiruokaili. Minäpä sitten menin hankkimaan sauvasekoittimen, että saan vauvalle tasaista sosetta. Eipä tarvitse vauvan kakistella.

Muutoin noudatan samaa ruokafilosofiaa kuin muidenkin lasten vauva-aikana eli teen koko perheelle ruuan kerralla. Ensin keitän kasviksia joko pelkästään tai lihan, kalan tai kanan kanssa. Sitten otan vauvan osuuden erikseen ja maustan muun perheen osuuden ja lisään kermaa, ranskankermaa tai tomaattisosetta. Aika usein tarjolla on keitto- tai pataruokia, mutta samalla metodilla teen myös pastalle kastikkeen tai risottoa. Meillä muuten isommat lapset syövät sitä enemmän kypsennettyjä kasviksia, mitä pienemmäksi ne pilkottu.

Olen nyt tarjonnut Iipulle uudella sauvasekoittimellani hienoksi tehtyjä soseita, mutta hänelle ei oikein maistu tai hän ei osaa. Ruokailuhetket ovat päättyneet lyhyeen, sillä jo muutaman lusikallisen jälkeen Iippu hermostuu. Lisäksi näyttää siltä, että suusta tulee ulos enemmän kuin sinne laitetaan. Vaipan sisältökin näyttää siltä, ettei muuta kuin maitoa ole mennyt kurkusta alas. No, mikäs kiire tässä on, kun lapsi vaikuttaa voivan ihan hyvin tälläkin ravinnolla.

broccolia, perunaa ja porkkanaa soseena

Kun sellaisen uuden hienon sauvasekoittimen kerran ostin, niin pitihän sille keksiä paljon käyttöä. Innostuin tekemään raakakakkuja. Ensin tein appelsiini-suklaaraakakun ja sen jälkeen sitruunajuustokakun. Kokemuksista rohkaistuneena kehittelin ihan itse seuraavanlaisen mustaherukkaraakakakun (onko tuo tosiaan yksi sana?). Mitat ovat vähän sinnepäin. Raakakakkuja on sikäli hauska tehdä, että taikinaa voi maistella ja maustaa ja reseptiä muuttaa siinä leipoessaan. Huono puoli raakakakuissa on se, että ne vaativat kärsivällisyyttä. Pähkinöitä on syytä liottaa muutama tunti ja kakku on parhaimmillaan vasta seuraavana päivänä.

mustaherukkaraakakakku

Mustaherukkaraakakakun ohje:

Pohja

2 dl pekaanipähkinöitä liotettuna

2 dl kuivattuja taateleita pilkottuna ja liotettuna

0,5 dl kookosöljyä sulatettuna

1 rkl raaakakaakaojauhetta

1 rkl psylliumkuitujauhetta

2 rkl vettä

Päällinen

2 dl cashewpähkinöitä liotettuna

1 purkki kookoskermaa

2 rkl hunajaa

1 rkl psylliumkuitujauhetta

0,5 dl kookosöljyä sulatettuna

2,5 dl mustaherukoita pakasteesta

Ensin surautetaan pohjan ainekset tasaiseksi massaksi, joka taputellaan leivinpaperilla päällystetyn irtopohjavuoan pohjalle. Sitten soseutetaan päällisen aineet ja kaadetaan pohjan päälle. Lopuksi vielä koristellaan kokonaisilla marjoilla. Kakku kylmään (pakastimeen tai jääkaappiin) mieluiten yön yli, mutta ainakin muutamaksi tunniksi. Ja sitten herkutellaan.

Uusi tyyppi ruokapöydässä

Iippu on alkanut nostaa hirmuisen metelin, kun muut syövät. Ilmeisesti yksin sitterissä ei ole kivaa, kun muut ovat ruokapöydässä. Eihän siinä auttanut sitten muu kuin ottaa vauva pöytään. Emppa suostui luopumaan omasta korkeasta tuolistaan ja varustelin sen taas vauvalle sopivaksi lisäämällä kaaren ja pehmusteen. Ikää Iipulla on nyt 5 kk, mutta lasketun ajan mukaan korjattu ikä on 3 kk, joten pitkiä aikoja häntä ei voi vielä pitää istumassa. Mutta äkkiäkös äiti lusikoi suuhunsa lautasellisen kanasoppaa, vaikka muutaman kuvankin ensin räpsäisisi.

Artza tosin ehti tarttumaan maitopurkkiin, kun räpelsin kameran kanssa. Päädyin ostamaan järjestelmäkameran, ja olen säätöjen kanssa vielä aika hukassa. Automaatilla en kuitenkaan kuvaa, ihan periaatteesta. Joten pahoittelut epäselvistä kuvista nyt ja vielä jonkin aikaa varmasti jatkossakin. Ihme kyllä Artzan kaatama maito osui ja pysyi mukissa, joten ei tappioita siltä osin. Artza on viime aikoina saanutkin ruokapöydän vahinkotilastot hurjiksi tipputtelemalla lautasia ja laseja. Meillä on keittiössä laattalattia, joten jokainen pudonnut lasi tarkoittaa sirpaleita. Siksi Artza saakin taas jonkinaikaa aterioida muoviastioista. Empan astiat sen sijaan pysyvät hyvin pöydällä ja hän syö posliiniastioilta. Montessori-oppien mukaan lasten tulisi käyttää ihan oikeita astioita, jotta he oppisivat käsittelemään niitä asiaankuuluvalla tavalla. Jos astia särkyy, kun se putoaa, lapsi oppii olemaan pudottamatta. Periaatteessa olen samaa mieltä, mutta käytännössä toimin kuitenkin toisin. Posliiniastiat saa käyttöön, kun on jonkinlaisia valmiuksia olla pudottamatta. Minua ei vaan huvita siivota siruja. Artzalle kokeillaan uudestaan posliiniastioita sitten taas, kun olen paremmin siivousorientoitunut.

Annoin Iipullekin pöydässä eteen vähän syötävää, mutta ei häntä vielä kiinnostanut. Pöydän ääreen pääsemisessä ja istumisessa oli tarpeeksi ihmeteltävää. Emppa ja Artza söivät sitten Iipunkin kurkut, joten hukkaan eivät menneet. Samalla metodilla ajattelin jatkaakin eli aina kun Iippu tulee pöytään, saa hän myös jotain syötävää tarjolle.

Keskosvauvan kehitystä seurataan korjatun iän mukaan, mutta syömissuositukset menevät ihan oikean iän mukaan. Puolen vuoden ikään asti mennään täysimetyksellä ja sitten aletaan pikkuhiljaa tarjota kiinteitä ruokia. Empalle aikoinaan syötin soseita ja lisäksi hän sormiruokaili. Artza taas oli täysin omatoiminen, mitään ei saanut syöttää. Mielenkiinnolla odotan, millaista ruokailua Iippu harjoittaa. Sormiruokaan hän ei ole vielä tarttunut, mutta eivät maistu soseetkaan. Pari kertaa on Iipulle tarjottu äidinmaidolla laimennettua perunaa, mutta menekki oli ehkä puolikas teelusikallinen. Tällä viikolla ajattelin tarjota Iipulle sekä sormiruokana että soseena bataattia. Katsotaan, maistuisiko se.

Emppa syöttää Iippua. Kuva on äitini ottama.

Sydänlapsi

Sydänlapsi. Ennen viime syksyä en edes tiennyt, mitä se tarkoittaa. Nyt tiedän, sillä Iipulla todettiin synnynnäinen sydänvika reilu viikko syntymän jälkeen. Iippu on siis sydänlapsi. Diagnoosin aikaan olin vielä niin järkyttynyt Iipun ennenaikaisesta syntymästä, etten oikein tajunnut koko asiaa. Järkytys iski vasta myöhemmin, kun olin saanut lapseni kotiin. Ja kyllä se sitten iskikin. Huh. Menettämisen pelko löi aaltoina ylitseni niin, etten välillä voinut kuin istua vauva sylissä ja itkeä.

Silmät kyynelistä sameina harhailin netisssä etsien tietoa aiheesta ja löysin Sydänlapset ja -aikuiset ry:n. Otin sinne yhteyttä ja sainkin heti vertaistukea. Vertaistuki tuli tosiaan tarpeeseen. Lääkäri oli kyllä kertonut ja selittänyt diagnoosia, mutta vain toinen sydänlapsen vanhempi ymmärsi, mitä olimme käymässä läpi. Pelko ja huoli laimenivat hieman ja mukaan tuli myös toivoa.

Toivo on tähän mennessä kasvanut jokaisen Iipun sydänkontrollin myötä. Sydän on alkanut korjaantua itsestään. Voi jopa olla, että sydänleikkausta ei tarvitakaan. Aikamoinen Minä Itse -lapsi, jos korjaa sydämensäkin itse! Mutta ei tämä sydänjuttu vielä ohi ole, kaukana siitä. Torstaina on taas seuraava kontrolli, mikä tarkoittaa minulle unettomia öitä. Mitähän lääkäri sanoo? Onkohan suotuisa kehitys jatkunut? Tulevaisuus mietityttää myös. Tuleekohan Iipun sydän aiheuttamaan jatkossa ongelmia vai voiko hän elää ihan täyttä elämää?

Muuta en voi tehdä kuin keskittyä tähän hetkeen. Sen mukaan sitten edetään, mitä eteen tulee. Onneksi Suomessa sydänosaaminen on huippua. 7.-14.2. vietetään sydänlasten viikkoa. Viikon tavoitteena on lisätä tietoisuutta aiheesta. Tämä postaus on minun panokseni. Vertaistukea lisäksi tärkeää on tietysti myös läheisten tuki. Kiitokset molemmista!

Nimiäiset

Tänään juhlimme nuorimmaisemme, Iipun nimiäisiä. Me emme kuulu kirkkoon, joten Iippua ei kastettu, eikä vietetty ristiäisiä. Halusimme kuitenkin lapselle juhlat ja kummit.

Nimiäisiin, toisin kuin ristiäisiin ei ole mitään valmista kaavaa. Meillä kummit lukivat kummilupauksen ja julkistivat siinä samalla Iipun virallisen nimen. Kauniit kummitodistukset ja kummilupaukset tilasin Pro-Seremonioilta. Skoolasimme Iipulle ja sen jälkeen kummit painoivat sormiväreillä kummitodistusten kanteen Iipun jalanjäljen. Lopuksi vielä luin isovanhempien ja iso-isovanhempien toivotukset Iipulle. He olivat saaneet tehtäväkseen kirjoittaa ylös jonkin heidän taitonsa tai ominaisuutensa, jonka toivoisivat Iipunkin saavan.

Seremonian jälkeen nimiäiset ja ristiäiset eivät eroa tosistaan. Seurustellaan, juodaan kahvia ja syödään kakkua. Kakussakin luki päivänsankarin nimi.

Päivänsankarille jää nimiäispäivästä muistoksi oma kappaleensa kummitodistuksesta sekä nimenantotodistus, johon kaikki juhlavieraat kirjoittivat nimensä. Ja ne isovanhempien kirjoittamat toivotukset.

Keisarinleikkaus, keskosvauva ja imetys

 

Puolitoista kuukautta sitten sain kolmannen lapseni, Iipun. Pikkuinen syntyi raskausviikolla 32 kiireellisellä keisarinleikkauksella. Istukka oli osittain irronnut ja pikkuinen oli menettänyt verta. Onneksi olin saanut kortisonipiikit ja ne ehtivät vaikuttaa niin, että Iippu osasi hengittää ihan itse. Iippu vietiin vastasyntyneiden teho- ja tarkkailuosastolle ja minut taas kärrättiin synnytysvuodeosastolle. Ei kovin lupaava alku imetykselle: ennenaikaisuus, keisarinleikkaus ja vauva ja äiti eri osastoilla.

Heti kun sain luvan nousta sängystä, köpsöttelin Iipun luokse. Hän ei onneksi tarvinnut keskoskaappia, joten sain ottaa hänet syliini ja rinnalle. Pikkuinen käärö, jossa riitti piuhoja: hengityksen ja sykkeen seuranta, nenä-mahaletku ja kanyyli. Seuraavaksi tutustuin lypsykoneeseen. En voi kehua kokemusta miellyttäväksi, mutta kun vauva ei jaksanut imeä, pakkohan se oli lypsää, jotta maito nousisi.

Päivät sairaalassa kulkivat samaa rataa: kolmen tunnin välein Iipun vaipanvaihto ja ruokkiminen (hetki rinnalla ja sitten maitoa nenä-mahaletkuun. Väliajat sylittelyä, kenguruhoitoa, lypsämistä ja omat ruokailut. Maitoa tuli hirviökoneen imiessäkin vain muutamia tippoja, mutta jokaisen niistä vein vauvalleni. Pakko myöntää, että olin kateellinen niille saman osaston äideille, jotka saivat vauvan viereensä. Onneksi saman huoneeseen kanssani sattui niin mukava äiti, että kadehtiminen unohtui. Kahden päivän kuluttua maito sitten nousi. Osasinkin sitä odottaa, sillä itkeskelin koko päivän. Oli kova ikävä kaikkia lapsiani. Minä olin kolmen lapsen äiti ja nukuin silti sairaalassa sängyssäni yksin.



Se hirviölypsykone

Maidon noustua päätin lähteä sairaalasta kotiin. Vauva jäi kuitenkin tarkkailuosastolle. Pari viikkoa tasapainoilin kotona ja sairaalassa olevien lasten välillä. Tuntui, etten ehtinyt olla kotona lainkaan lasten kanssa ja siltikään en ehtinyt imettää vauvaa kuin kaksi-kolme kertaa päivässä. Joka kerta tein syöttöpunnituksen eli vauva kävi vaa'alla ennen ja jälkeen imetyksen. Joskus vauva oli saanut 5 g eli 5 ml maitoa, joskus ei mitään ja joskus imetyksen tulos oli miinusmerkkinen! Ennätys sairaalassa ollessa oli 15 ml eli ruokalusikallinen. Sitä kyllä tuuletin oikein kunnolla! Opettelin myös antamaan maitoa tuttipullosta. Siitä minulla ei juurikaan ollut kokemusta, Artza ei itseasiassa juonut lainkaan tuttipullosta. Kun en ollut paikalla, Iippua ruokittiin joko nenä-mahaletkulla tai tuttipullosta. Kaikki maito, mitä Iippu sai oli ensimmäisiä päiviä lukuunottamatta minun maitoani. Olin saanut sairaalasta mukaan hirviökoneen ja sillä lypsäessä maitoa kyllä tuli. Lypsin myös Iipun luona ollessani sairaalassa. Maitoa oli yli Iipun tarpeen, joten luovutin ylijäämät sairaalalle. Iippu oli noin kolmen viikon ikäinen, kun nenä-mahaletkusta luovuttiin. Siitä lähtien imetyksen jälkeen jatkoin aina ruokailua tuputtaen tuttipulloa.

 

Kotona imetys-tuttipullo systeemi jatkui. Iippu tuntui hämmentyvän yhdistelmästä, eikä tahtonut enää löytää rinnasta imuotetta. Kokeilin myös toisin päin eli ensin pulloa ja sitten imetys. Sama juttu. Vauva joutui hakemaan niin kauan imuotetta, ettei sen löydyttyä oikein enää jaksanut imeä. Kokeilin vaihtaa tuttipullot toisen merkkisiin, joiden mainostettiin olevan enemmän rinnan kaltaisia. Ehkä se vähän auttoikin. Ostin myös imetysapulaitteen. Se tuntui myös vähän auttavan, mutta oli työläs puhdistaa. Muutenkin lypsykoneen osien ja tuttipullojen peseminen ja keittäminen tuntui vievän valtaosan päivistäni. Yöllä oli todella raskasta nousta hakemaan maitopulloa, lämmittämään sitä ja vauvan taas nukahdettua piti vielä lypsääkin, koska oloni oli niin tukala.

Muutaman vuorokauden jälkeen päätin hylätä yhdistelmäruokailut ja siirryin vuorotteluun: Iippu sai yhdellä ruokailukerralla maitoa vain joko rinnasta tai pullosta. Muutin myös vaipanvaihdon paikkaa. Sairaalassa Iipun hoito alkoi aina vaipanvaihdolla. Minä aloin tehdä niin, että Iippu sai heti herättyään maitoa ja vasta hänen lopetettua imemisen vaihdoin vaipan. Vaipanvaihdon jälkeen maito taas maistuikin. Elämä helpottui ja Iippu kasvoi ja voimistui nopeasti. Vähensin tuttipulloruokintaa, kun vauva tuntui saavan rinnastakin riittävästi. Samalla yritin vähentää lypsämistä niin paljon kuin suinkin kestin tissien räjähtämättä. Nyt Iippu on jo täysin rintaruokinnalla ja tällä viikolla on ollut muutamia päiviä, jolloin en ole lypsänyt lainkaan. Kysyntä ja tarjonta alkavat olla kohdillaan :).

Se, että imetys alkoi sujua, on monen tekijän yhteissumma. Ensinnäkin minua auttoi aiemmat hyvät imetyskokemukseni. Halusin saada tämän onnistumaan. Luotin siihen, että maitoa kyllä tulee, kunhan alkuun päästään. Tiesin, miltä vauvan oikea imuote näyttää ja tuntuu. Tiesin, koska vauva saa rinnasta maitoa (nieleminen näkyy ja kuuluu). Tiesin myös miltä tuntuu, kun maito alkaa herua. Tärkeää oli myös muiden tuki. Ihanat Iipun hoitajat sairaalassa kannustivat minua imetykseen ja luottamaan itseeni. He jaksoivat muistuttaa kärsivällisyydestä, antamaan vauvalle aikaa ja että keskosenkin täysimetys voi onnistua. Parhaiten mieleeni jäi yhden hoitajan kommentti, kun olimme lähdössä sairaalasta: "kyllä sinä kolmen lapsen äitinä osaat ja tiedät". Myös neuvolan terveydenhoitaja oli tukenani. Kävimme sähköpostikirjeenvaihtoa jo ollessani sairaalassa ja hän vaakoinen oli ensimmäisiä vieraitamme Iipun kotiuduttua. Kävin myös neuvolassa tekemässä yhden syöttöpunnituksen. Näin sain varmistusta toiminnalleni.

Keskosuus ei ollutkaan katastrofi. Olihan se rankkaa, mutta nyt meillä eletään jo ihan tavallista vauva-arkea, kun kanssaodottajat vielä tuskailevat loppuraskauden vaivojen kanssa. Kaksi edellistä kertaa minulla ainakin oli todella tukalaa loppuvaiheessa raskautta. Oli se silti helpompaa kuin tämä. Itsesyytökset oli ehkä pahinta. En pystynyt tarjoamaan lapselleni kohdussani kunnollisia oloja. Vaikka lääkärit kuinka vakuuttelivat, etten minä aiheuttanut istukan irtoamista, silti pohdin, olisiko jotakin pitänyt tehdä toisin. Onneksi imetys alkoi sujua, ja vauva-arjen keskellä pelottava alku on enää muisto. Ja lopuksi vielä tahdon sanoa, että ne, jotka eivät syystä tai toisesta imetä, eivät ole mielestäni yhtään sen huonompia äitejä. Oman lapseni imetys on minulle tärkeää ja suosittelen sitä muillekin, mutta tärkeintä kuitenkin on, että lapsi saa ruokaa, oli väline mikä tahansa.

 

Pullorivi jääkaapissa. Nyt siellä on enää keskostipat.

Pillimehua ja äidinmaitoa

Artza, ikää kohta 10 kk, ei juo mitään muuta kuin äidinmaitoa ja ainoastaan rinnasta. Tarjottu on niin pumpattua äidinmaitoa, vettä kuin mehuakin. Juomia on tarjottu tuttipullosta, mukista, nokkamukista ja lasista. Useampia kertoja päivässä ja useamman kuukauden ajan. Kuvassa osa tarjoiluastioista.

Artzalle ei vaan kelpaa muu kuin tissi. Tuttipulloa tai mukia voi pureskella ja kieritellä, mutta jos joku yrittää auttaa juomaan niistä, lapsi suuttuu tai juomat on rinnuksilla tai sekä että. Artzaa ei tissiriippuvuus näytä haittaavan. Jos äiti ei ole paikalla, sitten ei juoda, eikä siinä sen kummempaa. Pisin aika taitaa olla 7 tuntia juomatta. Onneksi ruuassakin on nestettä.

Otin aiheen puheeksi neuvolassa tänään ja terveydenhoitajalla oli vielä yksi ehdotus: tarjoa juotavaa pillillä. Pillimehupurkkia kun puristaa, pillistä ruiskuaa mehua. Empan kanssa tämä ilmiö tuli tuskallisen tutuksi, mutta nytpä siitä voisikin olla hyötyä. Itselleni ei olisi tullut mieleenkään antaa vauvalle sokeri-lisäaine-esanssia, mutta eipä kai kokeilemisesta ole hirveästi haittaa. Päivittäiseen käyttöön nämä litkut eivät meille tosiaankaan tule.

Ensimmäinen kokeilu ei antanut ihan toivottua tulosta. Nimittäin jos vauva nappaa pillistä hampailla kiinni samalla kun äiti puristaa mehupurkkia, ei mehu roiskukaan pillistä vaan purkin reiästä. Jatkamme harjoittelua koko arsenaalilla. Kaipa tuo joskus oppii, kun sinnikkäästi tarjotaan mahdollisuuksia. Meillä mukeja ja muita saa siis pyöriä jatkossakin lattialla Artzan ulottuvilla.

Orjallisesti en muuten neuvolan suosituksia noudata. Minua esimerkiksi kehotettiin yövierotukseen (olisi  voinut aloittaa jo puolivuotiaana). Yölliset hörpyt kuulemma vahingoittavat hammaskalustoa. Tästä olen saanut ristiriitaista tietoa. Jotkut nimittäin väittävät, etteivät äidinmaidon sokerit rasita hampaita. No, jokatapauksessa yövierotus rasittaisi äitiä liikaa. Itselleni on helpointa vetää yöllä herännyt vauva tissille ja jatkaa unia. Empan kanssa pidin jos jonkinlaista unikoulua, eikä yöhuudoista ollut mitään hyötyä. Lopulta lapsi oppi nukkumaan läpi yön ihan omia aikojaan. Kunhan Artzakin oppii kunnolla syömään ja juomaan, eiköhän yötankkauksetkin sitten  jää.

Fröbelin pallot

Saimme toissaviikolla taas kauppaan uusia tuotteita. Nyt meiltä löytyvät kaikki Fröbelin lahjat, myös ne palikat, jonka mukaan eräs lastenlauluyhtye on saanut nimensä.

Fröbelin lahjat on sarja, joka kasvaa lapsen mukana. Mitä pienempi numero, sitä pienemmälle lapselle se on tarkoitettu. Esimerkiksi meidän Artza (ikää 10 kk) on juuri sopivassa iässä aloittamaan ensimmäisestä laatikosta eli Fröbelin palloista.

Artza itse oli samaa mieltä. Kuvasin Fröbelin palloja verkkokauppaa varten ja vauva konttasi heti laatikon kimppuun. Artza tutki pallot tarkkaan koskemalla, katsomalla ja maistamalla.

Narullisia palloja on hyvä heilutella ja naruttomat kierivät hauskasti alas portaita. Meillä molempia lapsia ovat aina kiinnostaneet narut sekä pallot ja nyt niitä sitten on riittämiin. Pallot ovat pehmeitä ja kevyitä, joten niillä ei saa vahinkoa aikaiseksi, ei Emppakaan, jolla on lupa heitellä näitä palloja sisällä. (Fröbelin pallosota on muuten hauska laji) Artzaakin vain naurattaa, kun hän huitoo narullisella pallolla itseään päähän.

Meillä palloista pitävät ja niillä leikkivät siis vauva, kohta kolmevuotias ja tietysti myös kissa. Vielä kiinnostus ei ole hiipunut yhtään. Pallolaatikko on olohuoneen lattialla ja heittelen aina ohikulkiessani sinne tänne levinneitä palloja laatikkoon. Laatikko ja pallot ovat mielestäni niin kivan näköisiä, että saavat olla esillä niin kauan kuin niillä halutaan leikkiä. Iltaisin kaikki pallot haalitaan takaisin laatikkoon ja kansi pannaan kiinni.

Jos muutamana päivänä laatikkoa ei kukaan avaa, vien sen sitten lastenhuoneeseen odottamaan uutta innostusta.

Sormiruokailua taas

Artzalla on tulossa lisää hampaita, oikein kuusi kerralla, eikä hänen suuhunsa saa koskea. Ruuan syöttäminen ei siis onnistu. Suu menee suppuun, kun lusikka lähestyy tai jos hämäämällä lapsen suuhun sattuu saamaan ruokaa, seurauksena on hirmuinen huuto. Tällä hetkellä Artza siis elää sormiruualla ja rintamaidolla. Vettä hän ottaa nokkamukista (jos nokka sattuu suuhun osumaan).

Näin kotioloissa tämä sopii, mutta entäs sitten kun pitäisi mennä kylään, perhekahvilaan tai oikein ravintolaan? Sotku on kamala ja jos lattialta ei voi nostaa ruokaa takaisin pöytään, hävikkikin on huima. Siis vielä huimempi kuin kotona.

Kuva on keittiömme lattialta lounaan jälkeen. Vierailukutsuja odotellessa :). Kyllä Artzalle soseet ja puurotkin maistuisivat, jos vaan saisi syödä itse käsin ja lusikalla, mutta sitä sotkua minäkään en kestä.

Sormiruokailua, osa 2

Meillä on keittiö lattia täynnä viinirypäleet palasia, sillä Artsa on siirtynyt sormiruokailussa kakkosvaiheeseen eli pieniin paloihin. Aikaisemmin tarjolla oli isompia paloja, joihin oli helpompi tarttua.

Olin jo luopua koko sormiruokailusta, kun Artza kakisteli joka palasta. Pidettiin vähän taukoa ja syötin pikkuiselle soseita. Lapsi kakisteli kyllä soseita syödessäänkin. Pikkuhiljaa olen taas antanut enemmän omin käsin syötävää ja soseita menee vastaavasti vähemmän. Omin käsin on selvästi kivempi syödä. Mutta sekakäyttäjiä ollaan siis ainakin tällä hetkellä. :)

Tässä tyylinäyte, kuinka hienosti Artza, kohta 7 kk, syö viinirypäleen paloja.

Montessoritouhua vauvalle: sormiruokailu

Kuopukseni Artza on kohta puolivuotias, joten meillä aloitellaan sormiruokailua. Tai eihän se mitään ruokailua nyt vielä ole, pikkumies saa ravintonsa äidinmaidosta. Sormiruokailussa ajatus on hyvin montessorimainen: sen sijaan että lapselle soseutettaisiin ruokia ja niitä lusikoitaisiin suuhun, lapsi syökin ihan itse omin käsin.

Meillä sormiruokailuhetket hoidetaan yhdessä muun perheen ruokailun kanssa. Vauva vaan syöttötuoliin (harhaanjohtava nimitys) ja eteen muutama suurehko ruuan pala. Meillä on tarjottu tähän mennessä höyrytettyjä perunanlohkoja ja porkkanoita. Raaka porkkana ja kovat pienet ruisleivät (Väinämöisen palttoonnapit) ovat myös hyvää ajanvietettä. Niistä ei tosin saa juuri mitään irti, mutta taitavat tuntua aika kivoilta kutiavissa ikenissä. Maissunaksuja Artza tykkää myös syödä. Ravintoarvoa niillä ei ole lainkaan, eikä niissä ole pureskeltavaakaan, mutta maissunaksu päivässä sitoo maitoa sen verran, että pulauttelu on vähentynyt huomattavasti. Kurkkuakin tarjosin Artzalle, mutta kahden hampaan tyypille se ei ollut sopivaa ruokaa. Kahdella hampaalla kurkusta saa irti palan, joka on kuitenkin liian kova hienonnettavaksi ilman enempiä hampaita. En suosittele!

Sormiruokailun ehdottomasti paras puoli on se, että koko perhe istuu yhdessä pöydän ääressä syömässä. Meillä Emppa tulee paljon helpommin pöytään, kun Artzakin kerran tulee syömään. Sormiruokaillessa kiinteän ruuan määrät kasvavat hitaasti lapsen taitojen kehittyessä ja näin ruuansulatuselimistökin saa aikaa totuttautua uudenlaiseen ravintoon. Uskon tämän ehkäisevän ruuansulatusvaivoja. Huonona puolena taas on se, että ruokaa menee paljon roskiin. Ruokaa on oltava tarjolla useampi palanen kerrallaan, koska paljon tippuu koko ajan lattialle. Syötyä siitä kuitenkin tulee ihan vähän, eikä niitä lattialle pudonneita viitsi enää seuraavana päivänä tarjota.